Leivoin A:lle tollasen synttärimuffinssin. Se on toffeinen chocolatechip mansikkakermavaahdolla, hedelmäströsselillä ja jättikirsikalla. Toivottavast tykkäät, pikku birthday cupcakesini ^_^
E
lauantai 12. heinäkuuta 2008
Birthday cupcake
Leivoin A:lle tollasen synttärimuffinssin. Se on toffeinen chocolatechip mansikkakermavaahdolla, hedelmäströsselillä ja jättikirsikalla. Toivottavast tykkäät, pikku birthday cupcakesini ^_^
E
sunnuntai 6. heinäkuuta 2008
You're living in the golden years!
Zippadui vaan. Kissa leipoo mun mahaa, onko se merkki siitä että sitä pitäisi muokata hieman vähemmän taikinamaiseksi? No, tää kynsihieronta ainaki saa veren liikkeelle, tosin suljetusta verenkierrosta ei enää tietoakaan. Äsken mulle soitti joku lehtimyyjä Suomesta ja ku mä sanoin sille, et säästää ne jaarituksensa kert asun ulkomailla ja tulee muuten pirusti laskua ni se meni ihan paniikkiin ja sano varmaan kymmenentoista kertaa "hei sitten". Raukka.
Sitten asiaan: Iron Maiden soitti lauantaina Twickenhamissa. Ei ollu tarkotus mennä eka. Stipe hommas itellee jo hyvissä ajoin kalliin lipun seisomapaikoille. Sitten tiistaina, neljä päivää ennen keikkaa meikä kekkas et määki haluun mennä! eBay to the rescue, sieltä löytyi kaksi istumapaikkalippua halvalla kuin saatanan ylipaistuneet mansikkamarengit limbon kevätmyyjäsissä. Pistimme huutoomme reilusti lisähintaa ja sit joku vitun twat cunt bastard penis and what not korotti sitä huutoa YHDELLÄ PUNNALLA! No, me pistimme samalla mittaa takaisin ja ennen lounasaikaa olimme noiden ihanaisten biljettejen omistajia. Sitten piti vielä päästä eroon siitä Stipen seisokkilipusta. Sekin kävi käden käänteessä ja sitten niitä lippusia lappusia läheteltiin suuntaan jos toiseenkin.
Onko kukaan muuten koskaan käynyt Twickenhamissa? Ihan vaan siks kyselen, että onko ketään jakamaan tätä tunnetta kanssani, että on muuten perkeleen peräkylä vaikka Lontoota vielä nimellisesti onkin. Matkustimme ensin junalla King's Crossille, siitä täyteen ahdetulla metrolla Vauxhalliin (suomalaisittain Opeliin) ja sitten toisella junalla Twickenhamiin. Tämä matka kesti kaksi tuntia, kun taas Lontoon rajan pääsee ylittämään jo noin puolessa tunnissa. Twickenhamin asemalta oli vielä melkein kilometrin kävelymatka stadionille. Ja täytyy sanoa, että suomalaiset festarit häviävät köyhyydessään tänkaltasille keikoille. Koko matkan asemalta keikkapaikalle kaupiteltiin jos jonkinmoista teepaitaa ja makkaraa, itse stadionin piha oli varustettu kymmenillä nakkikioskeilla, karkkikojuilla, merchandise-tuotteilla, pullatiskeillä ja kannettavilla kapakoilla. Löytyipä joukosta pari riviä bajamajojakin. Näkyi myös joka tyylin edustajaa gootista 5kymppisiin heavykarvanaamoihin ja söpöihin opiskelijatyttöihin sekä hienostuneisiin keski-ikäisiin rouviin. Suloisin oli kesken keikkaa meidän rivistä karkuun lähtenyt noin 60-vuotias mummo, joka oli tuonu mukanaan pehmusteen kovia muovipenkkejä varten. Aww. Teki kyllä mieli sanoa suurimalle osalle siitä porukasta, et onks tää nyt ihan oikea paikka teille, eiks tää o vähä liian kesyä(niille gooteille nääs)/rankkaa(niille opiskelijatytöille). Sit aloin miettii et onk tää nyt ihan oikea paikka mullekaa ja päätin pitää turpani kiinni. Meininki oli sellasta luokkaa että ovilla tosiaan oli jonotettu aamukuudesta lähtien. Mikäs siinä. Itse vedimme napaamme kuivakat hampurilaiset ja vetiset ranskikset. Oli joo hirveetä. Sitten laskimme riittääkö hilut pariin kaljaan ja irtokarkkeihin kert mul on karmee ikävä kunnon irtsareita! Riittihän ne, mutta illan ohjelmaa emme sitten enää saaneet lunastetuksi. Sellanen on muuten hakusessa et jos joku vois vaik parilla punnalla myydä ni ilmottelee itestään.
Toi oli nyt kyllä viel vähä asian vierestä sillä tarkotus oli antaa lähinnä jonkinnäköstä keikka-arvostelua, mutta kivasta prologista tuo käy joka tapauksessa.
Keikka on siis osa Somewhere Back In Time -kiertuetta, joka starttasi joskus helmikuussa ja pääsi nyt viimein Eurooppaan asti. Konsertti oli monin tavoin erityislaatuinen, sillä se ensinnäkin kattaa suurimman osan mun lemppari Maiden-kaudesta Powerslavesta Seventh Son of a Seventh Soniin, uusinta materiaalia oli Fear of the Darkilta ainoana soitettu nimikkokappale, joka sekin on livenä jotain ihan muuta kuin studioalbumilta kuultuna. Toisekseen bändi ku bändi omassa kotikaupungissaan on aina jotain hienoa. Kolmanneksi, tämä on huhupuheiden mukaan niiden viimeinen keikka Briteissä pariin vuoteen. Ja neljänneksi, huiman eepinen mestariteos Rime of the Ancient Mariner kuultiin laskujeni mukaan viimeksi livenä 1987, yli 20 vuotta sitten! Tähän väliin saa tehdä ilkeitä pilkkahuomautuksia bändin iästä, olkaa hyvät.
Saatiin suht hyvät paikat suoraan lavan kohdalta. Tosin joku sais rakentaa noi stadionit vähä pienemmiks ku jouduttii niin ylös että Bruce näytti lähinnä pikku murkulta. Todellisuudessa se on pikku mulk.. NO EI. Tai no vähä ehkä. Onneksi oli jättimittoihin rakennettu Eddie, joka sit komppas vähä. Kukaan ei kertonu mulle, että täällä areenakeikat on lähestulkoon ulkoilmassa, joten tunnelmaa latisti hieman hyytävä tuuli, jolla ei ollu mitää ongelmia puskea mun pitsitopin läpi. Ei ois Hjalliksen hoivissa käyny tällasta.
Maiden alotti settinsä hyvissä ajoin kuten oli luvattu, mulla on huonoja muistoja maailmanluokan starojen konserteista, nimim. Axel Rose, kaks tuntia on AIVAN liikaa venaamista!! Lava oli koristeltu muinaisegyptiläiseksi, kenties korostamaan bändin muinaisaikaisuutta... Backdroppia sitten hinattiin eessuntaas ja esiin kääriytyi megakokoisena aina sen levyn kansi miltä kulloinkin biisiä soitettiin. Setti aloitettiin räväkästi Aces Highn tahtiin. Se, mitä itse Maideneista kuului jylisevän yleisön läpi olisi ollut mitä mainiointa kuunneltavaa, jos äänentoisto ois toiminu edes suhteellisen hyvin. Brucen ääni katosi kuitenkin vähän väliä johonkin niiden miljoonien kitaroiden tilutukseen, ja koska olen viimeksi kuunnellut Powerslavea joskus angstisina teinivuosina, ei lyriikoiden veto ulkomuististakaan oikein onnistunut. Ei se mitään, heiluin kuitenkin kuin heinäseiväs. Samaa ei voi sanoa Stipestä, se oli oudon jäykkänä ja sitä piti pakottaa nostamaan kädet ilmaan, mutta toisaalta se osaski laulaa mukana.
Seuraavat kulttimaineeseen nousseet biisit kuulimme: Aces High, 2 Minutes to Midnight, Revelations, The Trooper, Wasted Years, The Number of the Beast, Run to the Hills, Rime of the Ancient Mariner, Powerslave, Heaven Can Wait, Can I Play With Madness, Fear of the Dark, Iron Maiden (tottakai), Moonchild, The Clairvoyant ja Hallowed Be Thy Name (tottakai). Siinä oli kuulkaa nostalgiat huipussaan, kun Troopperin ensisävelet pärähtivät soimaan. Yksi niistä harvoista kipaleista, joiden sanat muistin lähes alusta loppuun. Ah to be 14 again... The crowd went nuts kuten odottaa saattaa, ja pari kertaa takanani istunut tyttö läimäs mua nyrkillä päähän. Sulosesti kyllä sitten aina silitteli mun hiuksia sen jälkeen. Bless. Joo että jos vertaa joskus männävuosina nähtyyn A Matter of Life And Death -keikkaan (joka onkin tämän lisäks ainut, jonka Maidenilta olen nähnyt) niin kyllä pesi sen mennen tullen, huolimatta siitä, että Hartwallilla oltiin sisätiloissa ja äänentoisto toimi huomattavasti paremmin. Mutta kun biisit ei sykäytä niin ei sykäytä. Toisin kuin tässä setissä. Aah.
Tollasella ne tuli. Bruce oli ohjaimissa. "See, the thing about Bruce Dickinson right, is he's a heavy rock star but he's also got a pilot's license."
Kuvat Googlen kuvahausta ku ei mulla tiettykää ollu tarpeeksi älliä ottaa kameraa mukaan, eikä ois kyllä riittäny zoomikaan.
- E
Sitten asiaan: Iron Maiden soitti lauantaina Twickenhamissa. Ei ollu tarkotus mennä eka. Stipe hommas itellee jo hyvissä ajoin kalliin lipun seisomapaikoille. Sitten tiistaina, neljä päivää ennen keikkaa meikä kekkas et määki haluun mennä! eBay to the rescue, sieltä löytyi kaksi istumapaikkalippua halvalla kuin saatanan ylipaistuneet mansikkamarengit limbon kevätmyyjäsissä. Pistimme huutoomme reilusti lisähintaa ja sit joku vitun twat cunt bastard penis and what not korotti sitä huutoa YHDELLÄ PUNNALLA! No, me pistimme samalla mittaa takaisin ja ennen lounasaikaa olimme noiden ihanaisten biljettejen omistajia. Sitten piti vielä päästä eroon siitä Stipen seisokkilipusta. Sekin kävi käden käänteessä ja sitten niitä lippusia lappusia läheteltiin suuntaan jos toiseenkin.
Onko kukaan muuten koskaan käynyt Twickenhamissa? Ihan vaan siks kyselen, että onko ketään jakamaan tätä tunnetta kanssani, että on muuten perkeleen peräkylä vaikka Lontoota vielä nimellisesti onkin. Matkustimme ensin junalla King's Crossille, siitä täyteen ahdetulla metrolla Vauxhalliin (suomalaisittain Opeliin) ja sitten toisella junalla Twickenhamiin. Tämä matka kesti kaksi tuntia, kun taas Lontoon rajan pääsee ylittämään jo noin puolessa tunnissa. Twickenhamin asemalta oli vielä melkein kilometrin kävelymatka stadionille. Ja täytyy sanoa, että suomalaiset festarit häviävät köyhyydessään tänkaltasille keikoille. Koko matkan asemalta keikkapaikalle kaupiteltiin jos jonkinmoista teepaitaa ja makkaraa, itse stadionin piha oli varustettu kymmenillä nakkikioskeilla, karkkikojuilla, merchandise-tuotteilla, pullatiskeillä ja kannettavilla kapakoilla. Löytyipä joukosta pari riviä bajamajojakin. Näkyi myös joka tyylin edustajaa gootista 5kymppisiin heavykarvanaamoihin ja söpöihin opiskelijatyttöihin sekä hienostuneisiin keski-ikäisiin rouviin. Suloisin oli kesken keikkaa meidän rivistä karkuun lähtenyt noin 60-vuotias mummo, joka oli tuonu mukanaan pehmusteen kovia muovipenkkejä varten. Aww. Teki kyllä mieli sanoa suurimalle osalle siitä porukasta, et onks tää nyt ihan oikea paikka teille, eiks tää o vähä liian kesyä(niille gooteille nääs)/rankkaa(niille opiskelijatytöille). Sit aloin miettii et onk tää nyt ihan oikea paikka mullekaa ja päätin pitää turpani kiinni. Meininki oli sellasta luokkaa että ovilla tosiaan oli jonotettu aamukuudesta lähtien. Mikäs siinä. Itse vedimme napaamme kuivakat hampurilaiset ja vetiset ranskikset. Oli joo hirveetä. Sitten laskimme riittääkö hilut pariin kaljaan ja irtokarkkeihin kert mul on karmee ikävä kunnon irtsareita! Riittihän ne, mutta illan ohjelmaa emme sitten enää saaneet lunastetuksi. Sellanen on muuten hakusessa et jos joku vois vaik parilla punnalla myydä ni ilmottelee itestään.
Toi oli nyt kyllä viel vähä asian vierestä sillä tarkotus oli antaa lähinnä jonkinnäköstä keikka-arvostelua, mutta kivasta prologista tuo käy joka tapauksessa.
Keikka on siis osa Somewhere Back In Time -kiertuetta, joka starttasi joskus helmikuussa ja pääsi nyt viimein Eurooppaan asti. Konsertti oli monin tavoin erityislaatuinen, sillä se ensinnäkin kattaa suurimman osan mun lemppari Maiden-kaudesta Powerslavesta Seventh Son of a Seventh Soniin, uusinta materiaalia oli Fear of the Darkilta ainoana soitettu nimikkokappale, joka sekin on livenä jotain ihan muuta kuin studioalbumilta kuultuna. Toisekseen bändi ku bändi omassa kotikaupungissaan on aina jotain hienoa. Kolmanneksi, tämä on huhupuheiden mukaan niiden viimeinen keikka Briteissä pariin vuoteen. Ja neljänneksi, huiman eepinen mestariteos Rime of the Ancient Mariner kuultiin laskujeni mukaan viimeksi livenä 1987, yli 20 vuotta sitten! Tähän väliin saa tehdä ilkeitä pilkkahuomautuksia bändin iästä, olkaa hyvät.
Saatiin suht hyvät paikat suoraan lavan kohdalta. Tosin joku sais rakentaa noi stadionit vähä pienemmiks ku jouduttii niin ylös että Bruce näytti lähinnä pikku murkulta. Todellisuudessa se on pikku mulk.. NO EI. Tai no vähä ehkä. Onneksi oli jättimittoihin rakennettu Eddie, joka sit komppas vähä. Kukaan ei kertonu mulle, että täällä areenakeikat on lähestulkoon ulkoilmassa, joten tunnelmaa latisti hieman hyytävä tuuli, jolla ei ollu mitää ongelmia puskea mun pitsitopin läpi. Ei ois Hjalliksen hoivissa käyny tällasta.
Maiden alotti settinsä hyvissä ajoin kuten oli luvattu, mulla on huonoja muistoja maailmanluokan starojen konserteista, nimim. Axel Rose, kaks tuntia on AIVAN liikaa venaamista!! Lava oli koristeltu muinaisegyptiläiseksi, kenties korostamaan bändin muinaisaikaisuutta... Backdroppia sitten hinattiin eessuntaas ja esiin kääriytyi megakokoisena aina sen levyn kansi miltä kulloinkin biisiä soitettiin. Setti aloitettiin räväkästi Aces Highn tahtiin. Se, mitä itse Maideneista kuului jylisevän yleisön läpi olisi ollut mitä mainiointa kuunneltavaa, jos äänentoisto ois toiminu edes suhteellisen hyvin. Brucen ääni katosi kuitenkin vähän väliä johonkin niiden miljoonien kitaroiden tilutukseen, ja koska olen viimeksi kuunnellut Powerslavea joskus angstisina teinivuosina, ei lyriikoiden veto ulkomuististakaan oikein onnistunut. Ei se mitään, heiluin kuitenkin kuin heinäseiväs. Samaa ei voi sanoa Stipestä, se oli oudon jäykkänä ja sitä piti pakottaa nostamaan kädet ilmaan, mutta toisaalta se osaski laulaa mukana.
Seuraavat kulttimaineeseen nousseet biisit kuulimme: Aces High, 2 Minutes to Midnight, Revelations, The Trooper, Wasted Years, The Number of the Beast, Run to the Hills, Rime of the Ancient Mariner, Powerslave, Heaven Can Wait, Can I Play With Madness, Fear of the Dark, Iron Maiden (tottakai), Moonchild, The Clairvoyant ja Hallowed Be Thy Name (tottakai). Siinä oli kuulkaa nostalgiat huipussaan, kun Troopperin ensisävelet pärähtivät soimaan. Yksi niistä harvoista kipaleista, joiden sanat muistin lähes alusta loppuun. Ah to be 14 again... The crowd went nuts kuten odottaa saattaa, ja pari kertaa takanani istunut tyttö läimäs mua nyrkillä päähän. Sulosesti kyllä sitten aina silitteli mun hiuksia sen jälkeen. Bless. Joo että jos vertaa joskus männävuosina nähtyyn A Matter of Life And Death -keikkaan (joka onkin tämän lisäks ainut, jonka Maidenilta olen nähnyt) niin kyllä pesi sen mennen tullen, huolimatta siitä, että Hartwallilla oltiin sisätiloissa ja äänentoisto toimi huomattavasti paremmin. Mutta kun biisit ei sykäytä niin ei sykäytä. Toisin kuin tässä setissä. Aah.
Tollasella ne tuli. Bruce oli ohjaimissa. "See, the thing about Bruce Dickinson right, is he's a heavy rock star but he's also got a pilot's license."
Huomatkaa Brucen villit pöksyt. Iha hirveet. Ja toi pipo! Luulis et hänen omaisuudella vois palkata jonku stylistin. Tai ostaa edes korkokengät ja peruukin tai jotai...
Siinä sitä backdroppia, Troopperi soi tässä.
Koko bändi vasemmalta oikealle: Janick Gers (kitarat), Adrien Smith (kitarat), Bruce Dickinson (laulu), Steve Harris (basso), Dave Murray (kitarat, sanoinhan et niit on miljoona!) ja Nicko McBrain (rummut)
Kuvat Googlen kuvahausta ku ei mulla tiettykää ollu tarpeeksi älliä ottaa kameraa mukaan, eikä ois kyllä riittäny zoomikaan.
- E
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
