Olen itkenyt koko viime yön. Ja tehnyt tilejä selviksi. Yrittänyt selittää, saada toisen ymmärtämään, saada itseni ymmärtämään. Ajatellut, ettei tämä nyt niin paha ole, ja sitten tullut siihen tulokseen, että kyllä se vaan on. Ja paljon pahempi. Yrittänyt rohkaistua. Muuttaa mieltäni ja uskoa, toivoa. Sitten tajunnut, että ei se sillä mene. Pelkällä päätöksellä. Ei edes kovalla työllä ja itsensä huijaamisella. Ei se ehkä koskaan mene. Pois. Se unohtuu, tulee muuta ajateltavaa, painavampia asioita. Niinä hiljaisina hetkinä kuitenkin, kun kaiken pitäisi olla hyvin ja päivän työ tehty, se hiipii tietoisuuteen. Se on jossain niin syvällä. Sillä on juuret. Ne pitäisi kitkeä pois. Olen miettinyt sitä mahdollisuutta. Ja sitten miettinyt sitä toista mahdollisuutta. Entä jos se ei koskaan helpota? Taistellut uupumusta vastaan, sitä pimeää monttua vastaan. Antanut hetkeksi periksi. Päättänyt taistella uudelleen. Aamulla.
Silloin sain hädin tuskin silmiäni auki.
Silti nyt, tällä hetkellä, olen ihan onnellinen.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti