Tänään mä kerron teille kaikista vihoviimisistä paikoista. Kaikki tietää Töölön, joten sitä nyt ei tarvitse erikseen käsitellä. Mut sit on selkeesti yllättävämpiä tapauksia.

Ruoholahti on yks vihoviiminen paikka. Se on vihoviiminen metropysäkki, ja jos metro on poikki esmes pikkupikku vesikatastrofin takia vaikkapa Rautatientorilla, ni sinne ei pääse. On yksi asia matkustaa täpötäydessä bussissa lämpöpatterien huutaessa täysillä, kun kiinni voi pitää vain kaksi metriä pään yläpuolella roikkuvista lerpuista, jotka LIIKKUU. Bussi kaartaa oikealle, lerput luisuu eteenpäin, sinä niiden mukana, ja löydät itsesi eteensä oksentaneen pikkulapsen sylistä. Kaasupoljin on pohjassa, valoihin pysähdytään nippanappa ajoissa ja itse kunkin vatsaa alkaa vääntää. Puhumattakaan yhä uudelleen matkatavarahyllyyn kolisevan otsan kasvavista mustelmista. Ja sitä lerppua puristavasta kädestä, joka on alkanut jo verenpuutteesta surkastua. Mutta keskustan ruuhkissa ei silti pääse töihin ajoissa. Siksi mä menen ratikalla. Se on toinen asia. Sitä varten saa lähteä kymmentä minuuttia normaalia aikaisemmin duuniin, koska ne nyt kulkee miten kulkee. Reunoja myöten ihmisiä pursuavalla ratikkapysäkillä olisi ihan mukava odotella se 12 minuuttia, jos siinä vaan olisi reunat. Mutta kun ei ole, saat aamutuimaan harjoittaa nuorallatanssijan taitojasi keikkuen kiveyksellä ja toivoen että tasapaino kestää niin kauan, että ratikka on edes jo kohdalla, eikä vasta tulossa. Näinä päivinä sataa aina räntää. Kutonen tulee kohdalle, ja jatkaa matkaa - puolityhjänä. Seuraavana vuorossa on seiska, siihen nyt ei halua kukaan. Kaksi kasia seuraa toisiaan, mutta väärään suuntaan. Valmistaudun soittamaan pomolle, että saatanpa olla hippasen myöhässä tänään. Kun se oikeaan suuntaan kulkeva kasi viimeinkin tulee, se on - totta kai - ahdettu täyteen ihmisiä. Jo ennen Kurvia! Entäs sitten, kun koko Kurvi tunkee vielä sisään. Niin. Tuli vähän lämmin. Olisin ottanut pipon pois päästä, jos käsiä olisi pystynyt liikuttamaan sen verran. Ihme kyllä, ei edes vituttanut. Kuski toivotti tsemppiä kaikille takapään matkustajille ja mä otin sen kiitollisena vastaan siinä vaiheessa, kun röökinsavuinen prätkämummo kiilaa itsensä mun olkapäätä vasten ja tukeutuu siihen. Ihan jees, jos mulla vaan olis ollut joku, tai jokin mihin tukeutua.

Kello oli kymmentä yli yhdeksän, kun saavuimme Itämerenkadun metropysäkille. Mä olin jo voitonriemuinen, koska mulla oli vielä viis minuuttia aikaa keretä duuniin, enää yksi pysäkinväli jäljellä, ja päätepysäkki ihan duunipaikan oven vieressä. Onnekkaat ne, jotka jäivät sillä pysäkillä pois. Nimittäin kaksi metriä sen jälkeen me ajettiin kolari. Tai siis sen punaisen volkkarin kuski ajoi. Me vaan jarrutettiin. Onneks se mummoparka oli jo poistunut. Kyllä voi tukusamman näkönenki pelti mennä aika pieneen tilaan mä sanon. Saavuin töihin vartin myöhässä.

Kurvi on kans yks vihoviiminen paikka. Nimittäin kaiken tän jälkeen käy ilmi, että meitä oli suht kintereillä seurannut ylimääräinen vuoro 8X, jota nyt ei vaan näkyny sen Kurvin takaa. Myöhässä silläkin olis tullu, mutta siellä olis mahtunu istumaan. Ja nostamaan vaikka jalatkin penkille.